Huhtikuun puoliväli. Mä raskauden vikalla kolmanneksella. Hirveessa flunssassa. Yksinkertainen viesti; käytkö mulle apteekissa.

Siitä se lähti. Välillä mietin tälläkin hetkellä, mitä ois tapahtunu, jos en ois koskaa herralta Apteekki apua pyytäny. Toisaalta jopa harmittaa, ku annoin periks ja lopetin hiljasuuden meijän välillä. Olihan sentää menny yli neljä kuukautta, ettei herrasta ollu kuulunu mitää. Sitäpaitsi seki oli kipee nii ei päässy Apteekkiin edes!

Me sit viestiteltiin aikamme ja nähtiin melkein heti. Näytin sille ultrakuvat ja se rakastu pieneen samantien. Tietysti potkujen tunteminen autto asiaan myös. Vauvaan rakastuminen vaikutti meijän väleihin myös. Mies puski iholle jälleen kerran! Hyvin nopeesti ja tunteella. Ite olin hormooni huuruissa ja haavittuvainen nii lähin yllättävän helposti leikkiin mukaan..

Herra halus neuvolaan mukaan, halus isyydentunnustamisen, oli taas arjessa tiiviisti mukana ja koko ajan yhteydessä. Osteli mulle lahjoja, ei piilottanu meijän suhdettä vaa suuteli mua kaikkialla. Selitti terveydenhoitajalle, kuinka jossain vaiheessa muutetaa yhteen..  Tätä kesti semmonen pari kuukautta. En ite ees pysyny enää perässä. Tottakai olin onnellinen ja helpottunu. Ei tarvinukkaa pärjätä yksin.

Kunnes taas jälleen kerran kylmyys astui kuvioihin. Ihan yhtäkkiä. Ei riidelty, ei mitään. Herrasta vaan tuli etäinen. Sitte menin kysymään siltä vähän niinkuin ohimennen, että missäs me mennään. Vastaus oli; mehän ollaan kavereita..

To be continued..