Mä oon pitäny tässä tätä uutta postausta auki jo hetken tietämättä, miten alottaisin tämän kertomukseni luontevasti. Haluan niin paljon, että kaikki ymmärtää homman pointin samantien, eikä kukaan loukkaantuisi. Se ei ole tässä tarkoitukseni!

Tarkotukseni on siis kertoa suhteesta persoonallisen henkilön kanssa. Haukkumatta, liioittelematta, paljastamatta kenenkään henkilöllisyyttä... Lähinnä vaan kertoa arjestani omin sanoin, kuinka se on erilaista kuin monilla muilla, mutta jumalauta sentää, miten mielenkiintoista!

Ajatukseni tästä lähti siitä, kun istuin yks ilta kännykkä kourassa googlettamassa, josko olis joku kirjottanu tästä aiheesta blogia aikasemmin.. Meillä siis miehen kans on hankala tilanne menossa ja halusin vain uteliaisuuttani lukea, millaista muilla on, joilla on saman diagnoosin saanut kumppani. Harmikseni löysin vain yhden. Laita ihmeessä kommenttia, jos niitä on enemmänkin! itse en ainakaa osannut löytää.. Niitä kyllä löysin, joilla itsellään on se diagnoosi ja niitä luinkin suurella mielenkiinnolla.

Joten aattelin olla sitte yksi niistä ihmisistä, jotka on onnistuneet pitämään persoonallisuushäiriöisen lähellään, vaikka se ei todellakaan ole maailman helpoin tehtävä! Ja mikä siitä tekee vaikean sitten? Persoonallisuushäiriö on todella hankala käsittää ulkopuolisena. Mullaki menny siihe tutustumisessa vuosia, enkä vieläkää täysin ymmärrä, mitä mieheni mielessä välillä liikkuu; miten se voi reagoida uusiin asioihi yllättävällä tavalla; miks sen tottuminen uusiin tilanteisiin vie niin kauan aikaa.. Ja siksi haluan antaa muille samassa tilanteessa oleville vähä vertaistukea, koska sitä olin todella tässä vähä aikaa sitte ite vailla!

En hae tässä nyt sitä, että kaikki persoonallisuushäiriöiset olisi samanlaisia! Ei tietenkää ole! Jokainen ihminen on oma yksilönsä eikä todellakaa ole tarkotus lokeroida ketään! Tämä on vain ja ainoastaan minun tarinani!

Ja samalla tämä on myös mulle itelle terapiaa! Oon kirjottanu pienestä tytöstä asti päiväkirjaa. Jossain vaiheessa elämää se muuttui blogin kirjottamiseksi ja se on ollu yks mun lempipuuhista. Se on jäänyt vaa vähä vähemmälle. Ku oon kolmen lapset äiti, niin ei oikee aikaa oo samalla tavalla enää.

Miks en jätä miestäni? Ei asiat oo nii mustavalkoisia! Rakastan sitä ihmistä ja kun meillä menee hyvin, meillä todella menee hyvin! Se on loistava isä, maailman paras mies, jos vaan haluaa! Se menee vähä niinku sykleissä meijän herralla!

Onko se narsisti? Ei ole! vaikka mieheni osaa loukata mua sanallisesti pahemmin, ku kukaa koskaa, miehelläni on kyky empatiaan ja se empatia on vahva ja vilpitön!

Joten tervetuloa seuraamaan valitsemaani polkuani, vaikka se ei helpoin elämässä olekkaa! Tätä polkua on painettu menemään jo parisen vuotta, ja toivon tämän polun jatkuvan vielä pitkään! Palaan kyllä tässä blogissa ensin suhteen alkuun, josta postaus postaukselta pääsen nykypäivään niin kaikki saa jonku kuvan siitä, Kuka? ja Miksi?